Tiina Suvanto

Valokuvahaasteet ovat lähtökohtaisesti kiva tapa toimentua valokuvaamaan ilman suurempia stressejä siitä, onko toteutus toimeksiannon mukainen. On kiva havainnoida erilaisia tapoja tulkita kuvaustehtävän aihe, keskustella kuvista ja kannustaa toinen toistaan.

Viime aikoina olo ja kalenteri on kuitenkin ollut niin ruuhkainen – miksi kaikki kivatkin asiat tulevat ryppäissä? – että ajatus Voionmaa-kaverini Jennin Hetkistä-valokuvahaasteesta kirvoitti ensin vähemmän motivoituneen ”ei, en jaksa enkä millään ehdi” -reaktion.

Ihmiselle, joka pyrkii tekemään kaiken joko täysillä tai ei ollenkaan, on vaikea olla ottamasta stressiä asioista. Tämä ei kuitenkaan ole kovin rakentava tapa toimia, ja käy pidemmän päälle raskaaksi. Niinpä päätin ottaa kuvaushaasteen myötä vastaan toisenlaisenkin haasteen – haastaa itseni kuvaamaan ilman suorituspaineita. Kenelle kuvaan, kenelle vastaan? Tämän haasteen aikana en kenellekään.

Olin pari viikkoa takaperin ryhmäytymässä mukavalla porukalla Vihreällä polulla. Muu ryhmä teki yhdessä mindfulnesskävelyn, minä jouduin poistumaan aikaisemmin. Halusin kuitenkin tehdä jotain vastaavaa itsekseni myöhemmin: kävellä luonnossa, etsiä paikan, joka kuvastaa jotain mielessä pyörivää kysymystä tai aihetta. Kulkea aistit avoinna, hengittäen, hiljaa hetkessä läsnä ollen, haistellen ja kuunnellen.

Hetkistä-haasteen maaliskuun tehtävänantona oli kuvata aiheesta ”minun maisemani” kolmen kuvan sarja. Kun tätä ruuhkaa tässä nyt on alleviivattu, ajattelin ratkaista molemmat asiat kerralla. Mindfulnessia ja haastetta – pikkuisen tehostetusti siis kuitenkin. 😀

Toteutuksessa on maisemaa ja mielenmaisemaa. Oivallukseni ei ollut suurensuuri, se oli yhtäläisyys laajiksen ja oman elämän välillä. Yksityiskohtia on kamalasti, kokonaisuus näyttää sekavalta, kaikkea on liikaa, on vaikeaa rajata ja linjat vääristyvät. Toisinaan järki löytyy yksityiskohdista. Kun vain rajaa ja keskittyy.

P.S. Kuvien nimeäminen on minulle tuskaisaa. Mutta pyydetyt nimet ovat suorista, taivuta ja katso.