Veitsenterällä kotioloissa
Päädyin kuluneella viikolla keskustelemaan kurssikaverini kanssa esinekuvauksesta. Keskustelu lähti havainnosta, että lähestulkoon kaikki opintokokonaisuutemme kurssit keskittyvät tavalla tai toisella henkilökuvaukseen, mutta monet jatkokoulutukset tai työtehtävät edellyttävät esinekuvauksen hallintaa.
Muistin viime pääsiäisenä oppimismielessä tekemän esinekuvausharjoituksen, jonka toteutin kotonani. Päätin kaivella muistiani ja kirjoittaa auki, miten homma menikään.
Oma olohuone ei ole kätevin mahdollinen paikka kuvausharjoitusten tekoon. Hankin aikoinaan onneksi riittävän suuren pöytälevyn työpöydäkseni, joten se riitti hyvin alustakseni. Harrastustoiminta aiheuttaa pienimuotoisen kaaoksen, kun normaalielämiseen liittyvä tarpeisto täytyy survoa pois tieltä. Heijastelevat ikkunat eivät auta ja seinäpinnat ovat usein valkoiset, mikä pyörittelee valoa minne sattuu. Välttääkseni ympäriinsä pyörivää valoa peitin lattian ja kuvauspöytäni ympäristön mustalla kankaalla. Sivuseinät syntyivät Ikean pussilakanoita puristimilla valojalustoihin kiinnitellen. Sitten piti vain liikkua varoen itsetehdyssä tunnelmatilassa ja välttää kaatamasta koko viritystä.
Kiiltäväpintaisen esineen valaisuun on omat sääntönsä. Nyrkkisääntönä on, että esine heijastelee ympäristöään, ja valo tulisi tuoda siihen ympäristöä, ei itse esinettä valaisten. Studioissa näkee suuria tasovaloja. Sellaisen voi luoda myös ampumalla vaikka useampia valoja suurempaan heijastavaan pintaan, jolloin saadaan iso valaiseva pinta. Kapalevyt, diffusoivat kankaat, puristimet ja vastaavat ovat näppärää rekvisiittaa. Kotioloissa toimitaan pienimuotoisemmin – minulla oli käytössäni kaksi Elinchromin D-lite 2 -valoa softboxeineen.
Alustaksi olin hankkinut muovipleksin kiiltävän heijastuksen luomiseksi. Pleksin värin valinta on oma aihealueensa – osa suosii mustaa siitä syystä, että eri tavoin valaisemalla siitä voi tehdä mustan lisäksi valkoisen tai liukuvärisen. Valkoinen ja läpinäkymätön muovipinta ei vaadi kummempia kommervenkkeja, mutta on aika yksipuolinen. Itse päädyin maitolasimaiseen pleksiin, joka kuulsi jossain määrin läpi. Alle asetin valkoisen kapalevyn, koska halusin vaaleaa ja spektrin yläpäässä liikkuvaa jälkeä.
Pleksi heijastelee ympäristöään, joten siihen suunnatun tasovalon tulee olla riittävän suuri jotteivat sen reunat heijastu levystä. Asettelin seinän puolelle esineen taakse 45 asteen kulmaan ensimmäisen valoistani, ja sijoitin kamerani pöydän toiselle puolen samaan kulmaan. Tällöin veitsen pinta näkyisi ajattelemani mukaan valkoisena, ja pleksi jäisi vaalean harmaaksi. Koska valo tuli esineen takaa, veitsen kahva jäisi kameran puolelta tosi varjoon, ja sitä tuli avata jotenkin. Kapalevyni oli jo käytössä pleksin alla, joten toin toisen valon tasuriksi avaamaan kamerani takaa yläpuolelta. Alla kuva lähtötilanteestani.
Yllättäen asetelma, jossa veitsi näkyi liki valkoisena ja alla oleva pleksi oli tummempi näyttikin valitettavan lattealta. Liian harmaa! Pikkuinen Ikea-veitsenikään ei ollut järin kuvauksellinen, kahvan naarmut pomppasivat esiin. Kuva näyttää hyvin, miten tasovaloni heijastuu pleksistä – sen mahdollistama kuva-ala ei ole koolla pilattu, joten halutessani kuvata suurempaa veistä minun tuli luopua tästä valaisusta.
Kaipasin päheämpää valaisua, enemmän valkoista ja kauniimpia kiiltoja. Tahdoin myös kuvata esinettäni enemmän viistosti sen tasolta. Lähdin siis muokkaamaan kokonaisuutta ja hain keittiöstä kuvauksellisemman kohteen. Seuraavasta setistäni minulla ei harmikseni ole making-of-kuvia, mutta yritän palauttaa mieleeni, mitä tein.
Päätin luopua softboxeista ja käyttää seinäpintoja valoa heijastamaan. Pöytäni takana oleva seinä on tumman harmaa. Valaisin sen valkoiseksi pöydän alle asettamallani valolla, johon olin vaihtanut softboxin tilalle kuvun. Näin päävalo tuli esineeseen takaa seinän kautta, joka toimi ikäänkuin suurena tasovalona. Avaavan tasurin toin heijastamalla toisen salaman katon kautta. Nyt meno alkoi olla sitä, mitä hain.
Tarkastellessani kuvaani mieleeni tulee muutama seikka. Jotta esine saadaan aseteltua dynaamisesti, avuksi kannattaa varata pieniä palloja sinitarraa. Myös syväterävyysalue kannattaa huomioida – jälkikäteen kiinnitän huomiota siihen, ettei veitsen kärki ole enää terävyysalueella. Olen itse mieltynyt lyhyehköön syväterävyyteen, mutta sen hallitseminen vaatii harjoitusta.
Esinekuvauksessa on täysin erilainen ote henkilökuvaukseen verrattuna, mutta siinä piilee oma viehätyksensä. Koulukuntia ja makuja tuntuu olevan monia, mikä tulee esiin etenkin ruokaa kuvatessa: siinä, missä osa valomaalaa studion pimeydessä, vannovat toiset orgaanisemman ikkunanvalon nimeen eivätkä pyrikään hallitsemaan joka pilkahdusta.
Ajattelin asettaa itselleni kevätprojektin harjoitella esineiden kuvausta perusteellisemmin, eri tyylejä kokeillen.
