Vuodenajan taittuessa syksystä talveen vastaanotamme tutun pimeän. Torstai-iltana nousi pehmeä sumu. Olen aina kokenut viehtymystä kuvata jollain tapaa laitteiston äärirajoilla. Aukko täysille, ajat niin pitkiksi kuin kanttia riittää. Kun valinnanvapaus karsiutuu, saa keskittyä olennaiseen. Kävelin hakien valon suuntaa ja hyödyntäen sumun kosteuttamia pintoja, hyväksyen sen, etten nähnyt välillä edes jalkojani. Pimeässä oli turvallinen olo. Rauhallinen silmä ja mieli auttoivat pitämään kameraa vakaana pitkien valotusaikojen ajan. Maisema oli kuin valmiiksi monokromaattinen, kiiltoja ja siluetteja. Rautatiekiskoja valaiseva valo oli lämpimän keltaista. Halusin katsoa, minkälainen maailma syntyisi, jos valo olisi väriltään vielä lämpimämpää.